Nikon ruokablogi

Rakkautta on onkia kohmeisilla käsillä mertoja syysaamun valjetessa väriloistoonsa.

Rakkautta on antaa veden soljua omien käsiensä kautta takaisin omiensa joukkoon.

Rakkautta on ottaa vain säästää isoimmat yksilöt kaverille.

Rakkautta on odottaa sopivaa hetkeä ennen kutsun lähettämistä.

Rakkautta on miettiä lisukkeita yön pikkutunneilla.

Rakkautta on lähteä kauppaan porukalla.

Rakkautta on nauraa huonoille jutuille.

Rakkautta on varmistaa riittävyys.

Rakkautta on varautua yllätysvieraisiin.

Rakkautta on auttaa valmisteluissa.

Rakkautta on valmistella oodi illan päätähdille.

Rakkautta on tuoda näytille sen mikä on itselle tärkeää.

Rakkautta on sitoa vieruskaverin ruokalappu.

Rakkautta on kaataa myös kaverille.

Rakkautta on liputtaa kun on aika.

Rakkautta on soittaa ääni.

Rakkautta on hoilata tuttuun melodiaan vaihtoehtoisilla sanoilla.

Rakkautta on roiskia nesteet kaverin silmille.

Rakkautta on soittaa.

Rakkautta on heittää löylyä kiukaaseen silloin kun se uhkaa jäähtyä.

Rakkautta on kertoa sellaisia asioita, joilla on merkitystä.

Rakkautta on hypätä kylmään järveen seuraksi.

Rakkautta on tuottaa kipua toiselle silloin kun se on avain jumien avaamiseen.

Rakkautta on toivottaa hyvää yötä.

Rakkautta on nukahtaa viimeisenä.

- Niko -

Kaunis päivä alkaa sarastaa aikaisin aamulla, kun elokuu ottaa ensiaskeliaan postiauton vielä hivuttautuessa laatikon eteen viestiä viemään. Nukkuminen tuntuu mukavalta ajatukselta hetken, ennen kuin ajatukset harhautuvat tähän hetkeen ja tähän päivään. Pieni hymynkare nousee asunnossa oleskelevien huulille. Tänään juhlitaan!

Eloisa kuhina täyttää huoneiston joka huoneen erilaisilla aistimuksilla. Tuoreen kahvin tuoksu levittäytyy pehmeästi sieraimiin samalla, kun silitysraudan höyry kosteuttaa ilman ja hyväilee keuhkoja. Eilen on jo valmistauduttu, tänään vain viimeistellään. Kevyen aamupalan jälkeen puku asettuu päälle kuin itsestään ja kaikki alkavat olla valmiita matkaan. Kukkakauppa odottaa matkan ensimmäisenä pysähdyspaikkana ja sieltä se jatkuu edelleen kohti pohjoista. Auringon alkaessa lämmittää mukavasti, bussinkuljettaja kurvaa parkkipaikalle ja joukko normaalia hyväntuulisempia ihmisiä asettuu etsimään itsellensä paikan omalta mukavuusalueeltaan. Matka kohti Haikon kartanoa on jo alkanut.

Ensimmäinen pysähdyspaikka asettuu Linnatuulen kahvilan kohdalle, jossa on viimeistään aika herätellä itseään tulevaan päivään ja nauttia hetken kiireettömästä kahvilatunnelmasta. Hiljainen kahvila sai mielen ajelehtimaan takaisin unenomaisiin tunnelmiin, joten herättely jatkui bussissa suhteettoman aggressiivisen musiikin virkistävällä vaikutuksella. Musiikkiin uppoutuneena Porvoo saapui jalkojen alle nopeammin kuin se olisi itse halunnut meidät toivottaa tervetulleiksi.

Haikon kartano alkoi häämöttää ja rauhallinen vehreys vallitsi ympärillämme valkoisten hevosten hyppiessä lähes bussin kyljessä kiinni ja hirnuen leikkisästi bussinkuljettajalle. Kartano avautui valkoisena alttarina eteemme ja astelimme päättäväisenä, mutta kunnioittaen sisälle punaisen maton saattelemana. Ohjauduimme pyöreänmuotoiseen saliin, jota koristivat muistot muinaisilta ajoilta. Isoja maalauksia, maisemia, arvokkaan näköisiä henkilöitä, pääsiäismunia, lautasia, kirjoja menneisyydestä tulevaa peilaten. Tunnelma oli odottava hetken. Sankarin astuessa sisään iloinen puheensorina asetteli ensisointunsa tahtiviivoille. Onnittelukierroksen jälkeen oli aika asettua hetkeksi aloilleen odottamaan tarjoilun alkamista.

Cockailtilaisuudessa meillä oli kunnia nauttia Machedo-juustosta viikunoiden hellimänä, Portviinillä maustettua ankanmaksaa vaalean leivän päällä, kylmäsavuporo-tuorejuustoa kasvispihvin päällä sekä Meriravun pyrstyöjä friteerattuihin nuudeleihin käärittynä. Kurkun kostukkeeksi oli tarjolla Espanjalaista roseekuohuvaa. Näiden elämyksien maku on muistissa vielä kauan. Niin hyvää, niin ispiroivaa! Tunnelman alkaessa nousta hälyttävän mukaviin lukemiin oli aika ajautua isompaan tilaan, jotta tunnelmalla on enemmän tilaa hengittää.

Kaunis kesäpäivä loi valonsäteensä vehreälle nurmikkorinteelle, josta avautui näkymä saaristomerelle. Tuuli oli raikas ja ilmava. Saapuessamme Villaan jatkamaan kohti juhlapäivällistä katseeni löysi tarkoituksenhakuisesti pienen penkereen. Tuolla penkereellä kasvoi kaikkea kaunista. Rosmariinia, isoja timjaminoksia, älyttömiä minttupuskia, ruohosipulia, harmaata salviaa ja rakuunapuu. Mieleni ajelehti kaukaiseen tulevaisuuteen vain palatakseen takaisin kauniiseen nykyhetkeen. Kokkiasuinen maahinen kävi napsaisemassa palan timjamia ja palasi koloonsa. Juhla jatkui sisätiloissa ylistyspuheilla. Ilon kyynelten ja naurun saattelemana ruokailu oli valmis alkamaan.

Pöytään oli katettu toinen toistaan herkullisempia ruokia. Savustettua siikaa, Graavilohta, Bresaolan härkää, Ankkapastramia, Kanacaesarsalaattia, Mozzarella-tomaattisalaattia, Katkarapu- melonisalaattia, Härkää yrtti-voi kastikkeen kera, unelmaperunoita ja sesongin kasviksia, lisukkeineen päivineen. Tunteja kului syöden, viiniä nauttien, keskustellen, nauraen tuoreuden ja makuelämysten täyttämänä. Pianisti soitti rauhallisesti, ystävät lauloivat sydämestään päivän sankarille.

Jälkiruokana maistui kinuskikakku ja valkosuklaa-marjakakku. Pikkuleipiä oli monenlaisia. Maistoin ensimmäistä kertaa macaroni-leivosta, en vakuuttunut. Kahvin jälkeen oli parhautta mennä terassille tuulen ja viskin vietäväksi. Kaikilla oli hyvä olo, musiikki soi, lapset leikkivät ja ihmiset viihtyivät. Päivä kääntyi iltaan, oli aika hyvästellä ja kiittää päivästä kaikessa sen mahtavuudessa ja kauneudessaan. Kotimatka loppui aikanaan, musiikki ei.

Espanja, tuo serranon perheen puoliksi mätä, mutta sitäkin herkullisempi kypsennysmenetelmä antaa kinkulle uuden merkityksen. Merkitystä löytää Iberico-possuperheen ruokavaliosta ja elinympäristöstä. Andalusian alamailla tallaillessaan niiden vuosisatojen saatossa ylivertaiseksi kehittynyt kuonokoneisto osaa paikantaa villinä kasvaneet oliivipensaan juuret maagisella tarkkuudella. Ne kahmivat suuhunsa tryffeleitä, viiriäisen munia, jalo- oliiveja, villisipuleita ja noitia. Porsaan makeaa elämää kuvastaa hyvin antiikin taruissa esiintyvä sanonta: “Vidi ectus, son salome”  eli vapaasti suomennettuna “Läskit nyt vaan syö paremmin”.

Ravintola Salud on Tampereen sydämessä pitkään pönöttänyt Espanjalaisen ravintolan esikuva. Sisään astellessani ohitan pienen, mutta kodikkaan tapasbaarin. Iso nälkä vaatii jatkamaan matkaa ravintolan puolelle. Pöytä löytyy, menu on jo valmiiksi avattuna silmien alla, valinnanvaikeus alkaa kuroa verkkoaan mieleni ympärille. Oudoksun tarjoilijan vastausta tiedustellessani Espanjalaisten oluiden valikoimaa. San Miguel on ainoa mitä löytyy. Kelpaa minulle. Tarjoilija ohjaa aloittamaan salaattipöydästä. Valikoimaa löytyy lautasen täytteeksi yllättävän hyvin. Tiskin loppupuolelle päästyäni sydän tarvitsee ylimääräisen sykkeen. Juustoa! Kahta juustoa! Suoraan kiekosta! Sinihomejuustoa!!! Shokista selvittyäni kahmaisen moraalisesti arveluttavan palan juustoja leipäni hunnuksi ja suuntaan huomiota herättämättä pöytään.

Kerrankin kun niitä saa, otan tapaslautasen alkuruuaksi. Kauniilla puulautasella lepää verkkomelonia, machengo-juustoa, oliiveja, valkosipulia, membrillo- hyytelöä, chorizoa ja serranoa. Oliivit ovat erinomaisia, kaikki osaset tuottavat hienoja makuyhdistelmiä. Erityismaininta serrano-kinkulle, parasta mitä olen maistanut.

Pääruoka saapuu pienen odottelun jälkeen uljaana. Se on kaunista, se on lähiruokaa. Viskilän tilalla vapaasti kasvaneen luomukukonpojan rinta- ja koipileike lepää rauhassa ohrasuurimoista ja metsäsienistä tehdyn risoton päällä. Kyljessä munakoiso-ranskankermakastiketta. Leikkeet on paistettu puuhiiligrillissä, se on saanut aikaa huumavan aromin ja älyttömän rapean pinnan. Ohrarisotto tuo jykevyyttä makuihin. Kastike on ihanan paksua ja kermaisaa, hieman tomaattinen. Maut ovat sopusoinnussa. Ilman nesteitä ja antibiootteja täyteen pumpattu luomukana maistuu sille, mistä lähikaupassa voi vain haaveilla. Vatsa sopivasti täynnä.

Mutta vielä ei ole aika luovuttaa. Jälkiruoka tulee jo pöytään. Suklaafondanttia tarjoiltuna mansikoiden, kermavaahdon ja vaniljakastikkeen kanssa. Pieni lautanen, iso ilo. Lähden pois, mutta haluan vielä jonain päivänä palata. Ehkä jo aiemmin kuin ehdin haaveillakkaan.

Hinta- laatusuhde: 9

Kokonaisarvio: 9

—————

+ Lähiruoka <3

+ Tapaslautanen

+ Juustokiekot

—————

- Vähä hintsusti espanjalaisia oluita

- Hummerit tuijotti mua

- … .. …

- Niko -

Aikaa on vähän, ihmiset ovat liikkeellä. Toiset eivät pysty siihen, toisilta kuluu siihen liian paljon energiaa, jotkut ovat jopa varautuneet. Nälkä pitää ihmiset liikkeessä. Osa tietää mitä tuleman pitää, toisilla on aavistus, jotkut eivät osaa odottaa mitään. Ovi odottaa malttamattomana, seurue on saapunut, pöytä on katettu, kaikki on hyvin.

Iso seurueemme istuu pitkän pöydän äärelle, osa on suunniteltua, osa spontaania. Tarjoilija tuo ruokalistat nopeasti, meihin ollaan varauduttu. Ruokalista yllättää positiivisesti, vivahdeikas seurueemme löytää kaikille mieluisan annoksen. Pöydällä on lisäksi erillinen teemalista, josta löytyi tex-mex tyylin annoksia ravintolan omalla pienellä twistauksellansa.

Antauduin omille heikkouksilleni ja päädyin Kana-aurajuusto- sienipastaan. Annos oli herkullisen näköinen, ja se oli myös riittävän kokoinen omiin tarkoituperiini. Miellyttävä ulkoasu ei kuitenkaan riitä makuja arvostavalle kriitikolle. Annoksessa oli kanttarellikastiketta, aurajuustoa, parmesaanijuustoa, kanaa ja tuoretta ananasta. Se kuulosti paperilla erittäin herkulliselta, mutta käytännössä asian laita ei ollut niin. Isoin ongelma annoksessa oli sen identiteetin puute, se maistui kaikelle, mutta ei oikein millekkään. Maut olivat mietoja, eikä sieltä löytynyt luonnetta. Toisaalta pasta oli sopivan kypsää ja jos löysi herkullisen aurajuustopalan, niin luonnetta alkoi löytyä. Itse olisin jättänyt kanttarellikastikkeen pois ja tehnyt siitä erillisen sienipastan. Selkeys ruuassa on hieno asia.

Jälkiruoka sen sijaan oli erityisen hyvää. Tavoilleni uskollisena en voinut vastustaa lämmintä suklaa-pähkinäkakkua toffejäätelön kera tarjottuna. Toisaalta siinäkin annoksessa oli lisäksi vaniljakastiketta. Se oli mielestäni jo liikaa, eikä se tuonut jo valmiiksi herkulliseen annokseen ainakaan selkeyttä.

Toisaalta ruoka maistuu aina paremmalta hyvässä seurassa, ja vielä paremmalta isossa, hyvässä seurassa. Kaikilla oli mukavaa, ruoka oli loppujen lopuksi ihan hyvää ja  sain kunnian tutustua uusiin ihmisiin. Ihmiset on aika jänniä.

Kokonaisarvio: 8

Hinta-laatusuhde: 7

——

+ Seura

+ Jälkkäri

+ Aurajuusto kera parmesaanijuuston

——

- Ruuan identitettikriisi

- Jack Danielsin hinta (8,70e muistaakseni!)

- Pitkät ruokasessiot ison seurueen kanssa on liian harvinaista herkkua.

- Niko -

Pitkä työpäivä on sinetöity kalenterimerkinnöin päättyneeksi. Taulut kertovat vain puolet totuudesta. Jotain voi vielä muuttua. Kaikki voi vielä muuttua. Epävarmuus hellii kanssakulkijoiden korostettua sielunmaisemaa. Aikaa on riittävästi, ei liikaa, vain riittävästi. Aika on koittanut. Kellariin johtavalla tiellä on lämmin sielu.

Valoa on riittävästi. Se kumpuaa tiiliseinästä himmentäen. Olo rauhoittuu, työasiat pyyhkiytyvät pois kun näen ihmisiä. Ravintolan kellaribistrossa ei ole lisäkseni kuin yksi seurue. Sukulaisia? Työkavereita? Kaikki ovat naisia, kaikilla on mukavaa. Valitsen pöydän hämärästä nurkasta. Eleitä: käsin, ilmein, katsein. Kaikkialla näkyy lämpöä, pizzauuni suorastaan huokuu lämmintä tunnelmaa. Kokit ja tarjoilijat juttelevat lämpimästi keskenään. Seurue ei näytä seurueelta enää, he ovat kuin yhtä perhettä. Ruuan ääressä jutellaan, onko se italiaa? En kuule riittävän tarkasti varmistuakseni. Heidän ruokahetkeään on mukava seurata, siitä pöydästä huokuu lämpöä, kenelläkään ei ole kiire minnekkään. He ovat varmaankin olleet syömässä jo pitkään, ja istuvat varmasti vielä kauan. Pieni pala Italiaa.

Eteeni asettuu lautanen. Rucolakimpun alla lepää canneloneja. Putkilot täytettynä vuohenjuustolla ja ratatouillella. Niitä ympäröi tomaattikastike. En halua arvostella tuota tomaattikastiketta, sen samenttinen suutuntuma ei kaipaa arvostelua, haluan vain nauttia sen mausta ja tästä hetkestä. Vaivun johonkin kauniiseen paikkaan… … … .., kun tulen takaisin, lautanen on tyhjä. Nuolisin lautasen, mutta kravatti ei anna periksi, työrooli on vielä päällänsä.

En halua vielä lähteä, liian lämmin olo. Mikä olisi hyvä tekosyy jäädä vielä hetkeksi? Espresso ja limesorbetti on tarjoilijan näkemys hyvästä syystä. En voi olla muuta kuin samaa mieltä.

Aika lähteä. Jos joskus kaipaan lämpöä, tiedän mistä etsiä.

Kokonaisarvosana: 9

Hinta- laatusuhde: 9

——–

+ Lämpö

+ Tomaattikastike

+ Limesorbetti

——–

- Aika

- Helsinki

- Sää

——–

- Niko -

Joulumieli alkaa hiljalleen valua alas portailta. Toinen kerros, hissillä matka liian lyhyt, liian pitkä muhkumman kavuta. On lounasaika, ei kiire minnekkään, ruoka odottaa jo. Viimeiset askelmat ansaitsevat kiitosta, ne osoittavat kunnioitusta perääntymällä luonnon ottaessa vallan korkeimman askeleen aikana. Ovensuussa seisoo kaksi mustaa hahmoa. Ovatko ne tulleet estämään matkaani kohti ruokaunelmia? Ei toki, tilanne vaatii odottamista, sillä ravintola on täynnä. Kaikki eivät mahdu sisälle asti odottamaan.

Hetken odoteltuaan ovi on valmis ottamaan vastaan tarinamme kriitikon. Sisällä käy mukava kuhina. Hovimestari ottaa vastaan ennen ehtineitä, parila puhkuu innosta rastahiuksisen kokin piiskatessa ruhon eri osia kypsymään. Tupa on täynnä, kaikilla on mukavaa. Pientä puheensorinaa, hymyä, positiivista vuorovaikutusta, ihmisiä. Keskiloossissa on tuttuja, hetkeäkään empimättä lyöttäydyn seuraan. Rentoja ihmisiä, kaikilla kyynärtaipeet mustelmilla, veikeitä pistojälkiä, uljaasti verisuonet pinnallaan. Joulumieli valtaa uudestaan itsenikin. Ajatus käden ojentamisesta jollekkin sen sisällön tarvitsevaa varten on jaloa, aitoa joulumieltä. Päätän itsekin luovuttaa ensi vuonna.

Buffetpöytä koreilee maailman makuja. Luulin tullleeni Kiinalaiseen ravintolaan miljöön perusteella. Patsaita, vehreitä kasveja, punaisen eri sävyjä, tummaa puuta. Tunnelma Kiinalaisen lämmin, kohtelias, avulias. Alkuruokapöydässä on salaattia, pastasalaattia, jalapenoja, sipulia, fetajuustoa, perusjuttuja. Lautaseni löytää suoraan lisäkepöytään. Jätän jouluiset laatikot väliin, niitä ehtii syödä kotitilallakin. Nuudelit ja pariisinperunat sen sijaan houkuttelevat etsimään niille kavereita kupujen alta. Saksanhirveä bearnaisekastikkeessa, Olisinko mulkku, jos odottaisin lounaalla olevan itsetehtyä voiemulsiokastiketta?

No olisinhan minä. Ehkä Ala Carte- listassa sopisi jo löytyvän “oikeaa” bearnaisekastiketta.. Chilipossua, Limekanaa, Omenakastiketta ja härkää. En malta olla kurkistamatta toisen puolen kupuhin!! Palaan tyytyväisenä pöytään, ensi kierroksella palaan tutkimusretkelleni. Lounasruoat maistuvat, makujen yhdistemät ovat jänniä ja luovia. Olen ihmeissäni, löysin loistavan lounaspaikan!

Pöytäseurueemme syö antaumuksella. Lounasbuffet on auki viiteen asti, miksi siis ei jäädä syömään päivällistä samaan hintaan. Olen tyytyväinen asiakas, olo on mukava, on kivaa. Miksi siis Genghis Khan lyö vielä yhden ässän pöytään? Olen jo myyty! Parila siis kuuluu lounaan hintaan mukaan… tarjolla on lehmän ulkofilettä, lohta ja kanaa suoraan parilalta. Tietenkin niiden seuraksi on vielä tarjolla kuutta erilaista kastiketta.

Pyydän lihaa ja aurakastiketta, saan lautasen ja päivän leveimmän hymyn kera bon appetit. Aito hymy, kokistä näkee että hänellä on mukavaa. Teeskentelemätön, ihmistä arvostava hymy on niin mukava asia, että voisin jopa halata kokkia. Palaan innoissani pöytään kera saaliini. Kaikilla on mukavaa. Aurajuustokastikkeen maun puute ei haittaa ollenkaa, miten se ei voi haitata??!?!?!?! Olen tullu höperöksi. Palaan takaisin maan pinnalle, täytyy lähteä töihin. Kiitän ja kumarran pöytäseuruetta, henkilökuntaa, ravintolaa, ruokaa, kahvia. Hymy ei lähde viidentoista asteen pakkasessakaan.

Hintalaatusuhde: 10

Kokonaisarvio: 9

+ Tunnelma

+ Makuyhdistemät

+ Parila

———-

- Aurajuustokastike

- Alkuruokapöytä

- … … ..

- Niko -

Olen jo pitkään salaisissa fantasioissani yön pimeinä tunteina haaveillut Jyväskylään oikeata Italialaista ravintolaa (ei millään pahalla Rosso… tai siis joo pahalla.) Eilen vaeltaessani tuiskun pieksemän hileverhon läpi katseeni harhaili milloin missäkin ja sitten se tapahtui. Ravintola Etrusco, välimeren ravintola, italialaista ja kreikkalaista ruokaa. Askeleeni keveni, kevään ensi merkit näkyivät jo kerrostalon oksilla. Otin reilun otteen ovenkahvasta ja riuhtaisin oikein olan takaa. Saranat ulvoivat ilosta, lukko kuitenkin piti pintansa. Fantasiat saivat odottaa vielä tovin.

Tänään minullakin oli nälkä, päätin mennä ulos syömään. Mielessäni leikittelivät vuoroin ajatus ja haave. Katsoin sisälle lämmön sävyttämään tavernaan, siellä oli vain yksi seurue syömässä. Ennen sisään menoa toinen seurue ehti kuitenkin vielä ennen minun vuoroani. Ovesta astuessani katseeni kiinnittyi ensimmäisenä seinään, valkoiset rappaukset näytti hyvältä, vai näyttivätkö ne vähän muovisilta? Kriittinen olo hiipi kavalasti takin sisälle juuri ennen kuin ehdin ottaa sen olkavarsiltani pois. Tarjoilija katsoi sisään tulijoita, ei tervehtinyt. Kerrankin aito kreikkalainen ravintola! Istuutuessani ikkunan viereiseen pöytään ajatus ravintola- arvostelun kirjoittamisesta sai kontrollin mielestäni. Mitäs jos alottais oikein blogin? Sivuutin moisen hupsuttelun välittömästi mielestäni ja keskityin arvostelemaan kaikkea mahdollista.

Sisustus näytti iloa silmälle. Valkoiset rapatut seinät, muovikasveja (henkilökohtaisista syistä plussaa), merensininen katto pilkotti rypälekruunujen alta, keittiöön näki sisälle, ruskeat puupöydät, valkoiset pöytäverhot, ruskeita ja mustia servettejä, syvät viinilasit. Tunnelma oli hienostuneen kreikkalainen, ei tavernamainen, siistimpi ja valoisampi. Henkilökohtaisesti olen tavernatyypimpi.

Käteni hapuili juomalistaa, viinejä löytyi kreikasta, turkista, hyvä! Myös perinteisiä versioita oli. Haluaisinko Cosmopolitanin aperitiiviksi? En kreikkalaisessa ravintolassa, mutta sitäkin oli saatavilla. Tarjoilija toi ruokalistan pöytään, valkoinen elegantin näköinen. Kysyi juomaa, hymyili, oli ystävällinen. Ottaisinko tuopin kreikkalaista olutta? Päädyin kannuun… … … vettä. On the rocks kuitenkin!

Syvennyin menuun. Alkuruokalista näytti hyvältä, halloumisalaattia, paistettua juustoa, tzatsikia, mezelautanen. Pääruokia, kolmea erilaista pastaa… .. .. siihen se Italia sitten loppui, mutta Kreikka alkoi uudestaan! Moussakaa, kreikkalaisia jauhelihapihvejä, lammasta, savustettua kalkkunaa, kanaa, halloumia. Tarjoilija tuli jo kyselemään ruokaa.. pyysin lisäaikaa. Jälkiruokia, baklavaa, suklaakakkua, jäätelöä. Tarjoilija tuli taas, suostuin jo tilaamaan.

Kokonaisuudessaan menu näytti hyvältä, mielestäni kuitenkin joka toisessa ruuassa oli tzatsikia ja halloumia. Lisäkkeitä oli aika paljon samoja eri ruuista, ehkä liian kustannustehokasta makuuni. Hinnat olivat hintavia.. parempi olla kunnolla tehty! Mieleeni heräsi kysymyksiä: Voiko Suomessa edes tehdä kaikkea pidemmän kaavan mukaan? Onko kyseessä intohimon puute vai voiko Suomen talousjärjestelmässä tehdä edes ravintolaruokaa epäkustannustehokkaasti(rakkaudella) ottamatta liika itse takkiin tai pistämättä nollaa hinnan perään? Kuka ties…

Tilasin lautasen. Salaattipohja, oliivi, fetajuuston kulma, paprikoita, kurkkua, tzatsikia, kirsikkatomaatteja, persiljaa, kanan rintafile, paistettua halloumijuustoa, sitruunanmehua, Kreikkalaista pitaleipää. Ruoka näytti hienolta. Salaatti oli lajitelma erilaisia salaatteja: punasikuria, friseetä, muita. Lautasen reunoilla tomaatinpuolikkaita ja persiljaa. Salaatin päälle kasattu erivärisiä paprikoita ja kurkkua. Kurkun päällä tzatsikia, hieman hintsusti omaan makuun. Reunoille aseteltu halloumit ja kanat. Tzatsikin päällä oliivi ja fetajuuston kulmapala.

Näin oliivin! Nauttiessani tuota herkkupalaa hampaani osui johonkin kovaan.. .. .. kivi!! Propsit siitä, että käyttävät kivellisiä oliiveja, ne ovat parempia. Halusin toisen! Ei ollut… Katse harhaili fetajuuston nyppylöille. Olisiko sekin ainoa? Etsin epätoivoisesti toista palaa salaatin seasta.. sain pakit. Fetajuuston päällä kimalsi kuitenkin jotain kullankeltaista.. oliiviöljystä propsit.

Siemailin salaattia tzatsikin kera, maku oli kepeän valkosipulinen, sitruunan aromi kutkutteli muikeasti kieleni nystyröitä. Halasin halloumia, se oli pehmeä sisältä rapea ulkoa.. olin hetken onnellinen. Kanafileen palat näyttivät kauniilta, kuin parila olisi hyväillyt niiden herkkää kalvoa lämmöllä, kovalla lämmöllä, mutta niin hellästi. Leivän palat olivat nähtävästi valmiiksi paistettua bulkkikamaa.. ei vastapaistettuja rakkauden hiilloksen synnyttämiä taikinaseireenejä. Leipä kertoo, mitä mainoslause salaa.

Loppuarvio: vanhanaikaisella kouluarvosanalla

Hintalaatusuhde: 6

Kokonaisarvio: 7,5

+ Palvelu nopeaa ja miellyttävää.

+ Miljöö miellyttävä ja ruokalista jännä.

+ Halloumi ja Sitruunanmehu <3

———–

- Leipä

- Tiukka yhden oliivin ja fetajuustopalan politiikka

- Italialaisen ruuan vähäisyys

———–

-Niko-